Kohti sivistyksen kehtoa!

Varastin tän kuvan Wikipediasta

“Athens, the eye of Greece, mother of arts and eloquence”

– John Milton


Varattiin just reissu. Tässä on lapioitu duunia läpi syksyn lähes kyllästymiseen asti ja nyt on aika sitten alkaa suunnittelemaan sitä rentoutumista (ei joulua, joulu ei ole rentoutumista). Mikolla oli alunperin suunnitelmissa lähteä jonnekkin kauas työkaverin kanssa, mutta suunnitelmat ajatuivat työasioiden takia ikävästi karille. Mutta jonnekkin oli päästävä ja routa porsaan kotiin ajaa: tuttu kaksikko singahtaakin taas matkaan seuraavan kerran helmikuun alussa. Mersut (ja arsenaaliin mukaan tullut volkkari) jäävät nyt tällä reissulla kuitenkin niinsanotusti talliin ja kulkuneuvona onkin lentokone.

Kohteeksi valikoitui talvinen Ateena, tuo sivistyksen kehto. Ja muinaiset jumalatkin varmasti vapisevat kauhuissaan, kun tämä rytmiryhmä saapuu Akropolis-kukkulan juurelle. Mikään rantalomahan tämä ei siis tule olemaan (Kreikassakin on talvi) ja aiommekin tällä reissulla tutustua paikalliseen kulttuuriin ja mahdollisesti myös Ateenan lähiympäristöön. Ja tietysti paikalliseen juomatarjontaan. Matkasuunnitelma tarkentuu tässä seuraavan parin kuukauden aikana (toivottavasti, vaikkakin päätön sekoilukin on ihan varsin loistava tapa viettää lomaa).

Eli pysykäähän niinsanotusti kanavalla, luvassa taas päivityksiä noin suunnilleen reaaliajassa tuolta fetajuuston, eurokriisin, ouzon, oliivien ja retsinan maasta.

(tietämys Kreikasta rajoittuu lähinnä em. listaan. Mut näinhän sitä tulee maa tutuksi, eiks je?)

Mersu kulkee kotiin asti

Kello: 19:30
Kilometrit: 3513 km
Sijainti: Valkeakoski
Sää: pilvistä, +20°C
Soittimessa: Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon (Breakcore remix)

Kaikki hyvä loppuu aina ihan turhan aikaisin ja olikin aika lähteä viimeiselle ajomatkalle kohti Valkeakoskea. Reilun viidensadan kilometrin ajomatka viimeiselle päivälle tuntui hieman huvittavalta; Lapin reissulla kyllä etelä-Suomen etäisyydet tuntuvat lähinnä vitsiltä. Maittavan aamiaisen jälkeen kaasutimmekin jo kovaa tahtia kotia kohden.

Puuduttavinta Lapin autoreissulla on ehdottomasti sinne Lappiin ja sieltä pois ajaminen. Suunnilleen koko Oulun eteläpuoleinen Suomi on pääasiassa auton ikkunasta katseltuna vuorotellen peltoa, vuorotellen metsää. Tätä tasaista rytmiä seurasimme tuntitolkulla maisemien vilahdellessa ohi. Kiinnostusta poiketa mihinkään ei oikein ollut, mutta ajattelimme, että voisimme käydä Alavudella heittämässä lyhyen 9-väyläisen radan frisbeegolfia. Matkalla pysähdyimme käytännössä vain kerran; jokin pieni kyläkauppa imaisi Mikon sisäänsä ja hetken kuluttua mies kävelikin ulos kaupasta mukanaan energiajuomaa ja salami snackia. Kaupassa oli hämmästyttävän laaja valikoima suksia siihen nähden, että nyt on kuitenkin elokuu.

Noin puoli tuntia ennen radalle pääsyä alkoi hieman epäilyttämään: vettä tuli taivaalta ihan kunnolla. Sade kuitenkin hiipui tihkusateeksi ennnen paikanpäälle saapumista, joten ei muuta kun heittelemään. Sadehan sitten alkoi uudelleen heti ensimmäisellä väylällä ja loppui vasta, kun väylän numero oli vaihtunut yhdeksänteen. No eipä ollut kuiva matsi (*badamtshihh*)

Pysähdyimme vielä Virroilla syömässä huoltoasemalla ja kaasutimme sen jälkeen yhtä soittoa Valkeakoskelle asti. Mittari näytti Paavon pihassa 3513 kilometriä, ajotunteja oli näiden kilometrien aikana kertynyt 47.

Vietimme vielä illan rauhallisissa tunnelmissa Paavon talolla (joka on täydessä remontissa) kuvia läpikäyden ja (melkein) grillattua ruokaa nauttien. Viimeinen kommellus tähän eeppiseen matkaamme saatiin, kun kesken grillaamista grillistä loppui kaasu ja koska talo on tosiaan remontissa, ainoaksi ruuan kypsennysmetodiksi jäi saunan kiukaalla lihan kypsentäminen loppuun. Unohdettuamme lihan sitten noin 1,5 tunniksi kiukaalle, meillä olikin käsissämme varsin hämmentävä lopputulos: liha oli murentunut aivan uskomattomalle asteelle, jota oli uskomattoman helppo syödä jopa kertakäyttövälineillä.

Vaikka reissu onkin ohi, ei tämä blogi ole vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. Luvassa on ainakin kokoelma kuvia jossain vaiheessa, kun ehkä 30GB saaliista saadaan valikoitua julkaisukelvollisia. Pysykää siis kanavalla, kuten sanotaan.

Urku auki Rokuaa kohti

Kello: 23:50
Kilometrit: 2983 km
Sijainti: Rokua
Sää: selkeää, +14°C
Soittimessa: Carola - Ensimmäinen (eläkeläiskaraokeversio)

Aamu valkeni viileänä (+5) ja oli aika jättää Lappi taakse. Vielä ei kuitenkaan oltu ihan kotiin lähtemässä vaan seuraava yö tultaisiin viettämään luksustunnelmissa ihan oikeassa kylpylähotellissa. Jee.

Johtotähti mateli verkkaisesti läpi pikkuhiljaa tasoittuvan ja samalla tylsemmäksi käyvän maiseman. Alun perin suunnittelimme, että kävisimme Levillä laskemassa vielä kesäkelkkaränniä alas, mutta sää vaikutti hieman epävakaiselta ja aiemmat kokemukset ovat osoittaneet, että rata pistetään sitten niin heti kiinni, kun Kittilän kunnan alueella tulee yksikin vesipisara. No, jääpähän sitten seuraavaan kertaakin jotain.

Levin sijasta valitsimme ensimmäiseksi välietapiksi Äkäslompolon; olihan se nyt sitten nähtävä, millainen se paljon sosiaalisessa mediassa hypeä aikaiseksi saanut Jounin kauppa oikein oli. Kauppa mainostaa itseään Lapin hulluimpana kyläkauppana. Hulluus ei kyllä ollut kaupassa kovinkaan paljon läsnä: kauppahan itsessään on isohko K-market (muualla tämän kokoinen ruokakauppa olisi jo supermarket) sekä sen kyljessä oleva pieni turistikrääsää ja urheiluvälineitä kauppaava ostoskeskus. Mitään ihmeellistä tai wow-efektiä tarjoilevaa ei pihassa seisoneen, hieman plastisen oloisen jättiläismäisen poropatsaan lisäksi ei kyllä näkynyt.

Ylläs (ja samalla siis Äkäslompolo) on pienempi laskettelukeskus kuin Levi. Sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta palveluja ja varsinkin instant-aktiviteetteja tuntuu olevan paljon vähemmän ja satunnaiselle ohikulkijalle kesällä ei olekkaan tarjolla oikein mitään nähtävää tai koettavaa. Ylläksen sivujen mukaan aktiviteetteja löytyy kyllä reilusti, mutta tällaiseen pikaiseen pysähdykseen ei oikein mitään mielekästä meille löytynyt. Ja sitten toisaalta Ylläs ei ole Leviin verrattuna yhtään niin keinotekoisen alppikylän oloinen vaan siinä on jotain sellaista kevyttä lapin tunnelmaa, mikä on ylikaupallistumisen myötä Leviltä kadonnut. Ylläksellä viihtyisikin varmasti ihan mukavasti viikon, jos haluaisi luonnonläheistä lomaa hyvillä palveluilla. Sitä ei nyt tultu kuitenkaan hakemaan, joten matka jatkui eteenpäin.

Rullailtuamme rauhassa läpi oudolla tavalla viehättävän Torniojokilaakson, päätimme poiketa Tornioon ja Haaparantaan, jossa teimme hieman matkaostoksia ja kävimme syömässä paikallisella grillillä, jossa meitä palveli ehkä elämäänsä kyllästyneimmän näköinen nuorehko myyjä. Täytyy kyllä sanoa, että olisi varmaan parempi, että tämän tytön ei annettaisi oman ja/tai muiden turvallisuuden takia työskennellä terävien esineiden kanssa. Kympin grillilounas osoittautui Mikolle liian kookkaaksi, Paavo puolestaan veteli satsinsa kokonaan naamaan.

Kun ruotsintuliaiset olivat takarontissa ja maha täynnä, otimme suunnaksi päivän päämäärän; Rokuan kylpylähotellin Utajärvellä. Reitiksi valikoitui gmapsin tarjoama lyhyin ja "nopein" reitti, joka kulki Oulun kautta. Kiirettä ei ollut, arvion mukaan olisimme noin kaksi tuntia ennen kylpylän sulkeutumista majapaikassa, joten kerittäisiin kylpemään ja saunomaankin rauhassa. Se oli toki vain arvio...

Jostain helvetin syystä Oulun ympäristö on aina miinoitettu tietöillä ihan joka suunnasta ja Oulun lähestyminen ja sieltä poistuminen on aina naurettavan hidasta. Katselimme kauhuissamme, kuinka kylpyminuutit valuivat pikkuhiljaa tietyön tietyön perään hidastaessa kulkuamme. Kun tietyöt viimein loppuivat, kylpyaikamme oli kutistunut alle tuntiin. Painoimme kaasun pohjaan ja noudatimme pohjoisimpia nopeusrajoituksia; pohjoisemmassa saa tosissaan leikkiä hengellään, että tiellä pystyy ajamaan suurinta sallittua nopeutta varsinkin mutkaisilla teillä.

Saimme kurottua jokusen minuutin kiinni ja saavuimme Rokuan kansallispuiston kyljessä sijaitsevalle kylpylähotellille vain jokuisia minuutteja ennen seitsemää. Pikainen kirjaantuminen sisään, kamat huoneeseen ja kylpytakit päälle; saunaan oli päästävä vaikka kuinka vähän aikaa olisi. Allasosasto meni kiinni jo 19:30, mutta ehdimme sentään hetken verran rentoutua porealtaassa ja saunoa sekä turkkilaisessa että kotimaisessa saunassa ihan riittämiin.

Kun perisuomalainen puhdistumisriitti oli suoritettu, kävimme vielä pikaisesti tutustumassa kylpylän lähimaastoon. Kylpylän vieressä on kookas lampi, jonka ympäri kiertää ulkoilureitti. Reitin varrella on pari grillikatosta ja rannasta löytyy myös laituri sekä reiluhkon kokoinen kota. Lisäksi näyttää myös löytyvän temppurata, joka oli harmiksemme ikärajoitettu alle kymmenenvuotiaille. Rentoutuneena palasimme hotellihuoneeseen katsomaan telkkarista Uuno Turhapuron poikaa, joka näin neljännesvuosisata tekemisen jälkeen vaikuttaa aika raffilta leffalta: alkukohtauksessa stadilainen spuge herää juoppohulluushuuruisesta unestaan ja kuvittelee olevansa unen mukaisesti edelleen presidentti. Tovin siinä sekoiltuaan, päättää Uuno raiskata ja hakata vaimonsa. Ei ole elokuvat enää niin kuin ennen, ainakaan komediamielessä.

Uunon meille aiheuttamia traumoja menimme vielä lievittämään hotellin baariin parin ohramehun avulla. Viihteenä toimi eläkeläispainotteinen karaoke, jossa kaksi iäkkäämpää miestä veti vuorotellen synkimpiä suomalaisen itsemurhaiskelmän klassikoita yksi toisensa jälkeen. Viihteenä mitä mainiointa. Väsymys kuitenkin voitti päätimme suunnata nukkumaan.

Rokuaa on kyllä vaikea kehua tarpeeksi. Kylpylä on poikkeuksellisen siisti ja hyväkuntoinen ja palvelu oli loistavaa. Itse hotelli on varsin näyttävä ja hyvin varusteltu; hotellista näyttää löytyvän suunnilleen kaikkea ohjatuista aktiviteeteista lapsille aina talvipuutarhaan, jossa aikuiset voivat rentoutua. Menkää katsomaan, eeppinen mesta.

Kevät on tullut Tornioon

Ruotsissa tuntui olevan kaupassa enemmän turisteja kuin paikallisia

Rokuan kylpylähotelli, ehdottomasti kokemisen arvoinen

AAAAAAAA!

Mäkeä ylös ja järveä pitkin Kilpisjärvellä

Saana

Kello: 21:05
Kilometrit: 2283 km
Sijainti: Kilpisjärvi
Sää: melkein selkeää, +12°C
Soittimessa: Kotiteollisuus - Haltin Häät

Pilvinen aamu valkeni ja edessämme häämötti ihmislihaa rankaiseva liikuntapäivä. Kello soi siinä yhdeksän aikaan herättäen meidät ajoissa aamupalalle. Säätila hieman epäilytti Mikkoa: vaikka oltiinkin puolessa kilometrissä, noin 100m pään yläpuolella leijuva tasainen pilvimassa ei antanut kovin positiivista tunnelmaa siihen nähden, että matka olisi pystysuunnassa mitattuna puolen kilometrin luokkaa. Aamupalan ja kaupasta tarvittavien matkaeväiden hankkimisen jälkeen pilviverhossa näytti kuitenkin näkyvän rakoilemisen merkkejä. Siis ei muuta kuin kipuamaan.

Reitti Saana-tunturin huipulle lähtee Kilpisjärven retkeilykeskukselta, josta matkaa tunturin 1029m:n korkeudessa tuulta halkovalle huipulle on noin neljä kilometriä. Neljä kilometriä ei kuulosta niin kovin kummoiselta, mutta juju piileekin siinä, että huipulle matka on pystysuunnassa puolisen kilometriä (aika tarkalleen: retkeilykeskuksen pihassa korkeusmittari näyttää noin 510m korkeutta meren pinnasta) ja hommaa helpottamaan rakennetut jyrkimmän nousun kattavat portaat on purettu pois pari vuotta sitten ja uudet, kiviset portaat ovat vasta tekeillä. Edessä oli siis neljä kilometriä nousua kivikkoisessa maastossa. Ja miksi? Että pääsisimme mäen päälle vain tullaksemme alas?

Näille "kumpareille" kipuamisessa on jotain sellaista, mitä ei oikein myöskään pysty selittämään. Homman voi ottaa toki pelkän kuntoilun kannalta, mutta myös maisemat palkitsevat. Ja silti koko homman mielekkyyttä ei kumpikaan näistä asioista selitä yksin tai yhdessä. Taas: menkää itse kokemaan. Se on paljon parempaa kuin miltä se kuulostaa tai kuvat näyttävät.

Vaikka alku tekikin hieman tiukkaa, ylös Saanalle päästiin yllättävän vaivattomasti. Toki välillä oltiin kirjaimellisesti pilvessä eikä läheisten kivikkojen reunoja kauemmaksi oikein tahtonut näkyä, mutta kelin kirkastuttua päästyämme Saanan laelle eeppiset maisemat aukesivat ympärillemme. Olimme nyt myös pilvien yläpuolella.

Matkalla kohtasimme myös reissun näyttävimmän luontoelämyksen. Ei, tällä kertaa se ei liittynyt minkään eläimen jätkösiin vaan kohtasimme pienen parven hieman hätääntyneen oloisia kiirunoita (siis niitä lintuja, ei ruotsalaisia kuntia). Näitä hetken ihmeteltyämme Paavo haukansilmänä bongasi myös syyn lintujen ahdinkoon: kiven takaa kurkisteli vielä tässä vaiheessa tunnistamaton näätäeläin. Kamera lauloi ja myös tuo näätäeläin tallentui kuvaksi asti, joskin varsin huonolaatuisena. Jälkikäteen kuitenkin tunnistimme tämän lumikko-oletetun lopulta kärpäksi.

Kuvia otettiin ja maisemia ihmelteltiin. Ja sitten mäkeä alas. Alas menikin suunnilleen yhtä kauan kuin ylöskin ja koko homma oli paketissa alle viidessä tunnissa. Lounastimme retkeilykeskuksessa Paavon herkutellessa auraporoburgerilla Mikon tyytyessä paniniin ja rahaa paloi matkamuistomyymälässä, lähinnä kuitenkin tarpeellisiin hankintoihin (kyllä, T-paita tekstillä "Kilpisjärvi" on tarpeellinen). Nautimme myös palautusjuomat, toinen lapissa valmistettu pils, toinen vaalea vehnäinen tanskalainen. Tarpeeseen tulivat.

Pieni visiitti hotellilla lepäilemässä osoittatui uhkarohkeaksi touhuksi: makuuasentoon asettuminen saattaa aiheuttaa uneliaisuutta pienen aamukävelyn jälkeen. Siispä palasimme retkeilykeskukselle mielessä seuraava seikkailu: kello 18 lähtisi viimeinen menopaluureissu Malla-laivalla Kilpisjärven (siis järven) perälle, jossa meillä olisi noin kaksi tuntia aikaa suorittaa 3km suuntaansa reippailua kolmen valtakunnan rajapyykille.

Laivan lipuessa kohti päämääräänsä kävi ilmi (kiitos wikipedian) että kolmen valtakunnan rajapyykki Kilpisjärvellä on maailman pohjoisin sellainen, ollen seuraavana olevaa Suomi-Norja-Venäjä rajapyykkiä vain 900m pohjoisempana. Wikipedia kertoi meille myös, että "koska kaikki valtiot ovat schengen-alueella, voi rajapyykin kiertää vapaasti, jos mukana ei ole mitään tullattavaa.". Mjahas, no sehän on sit selvä, mukana ei ollut mitään tullattavaa.

Reippailu rajapyykille ja takaisin tuotti muutaman vastavaloon otetun valokuvan. Maisemat reitillä ovat pääosin tunturikoivikkoa sekä tunturijärven rantaa, eli jo varsin tutun oloista. Polku paikalle on lähes moottoritie verrattuna muihin kulkemiimme polkuihin tällä reissulla; ihan nyt ei muutaman kivikkoisen kohdan sekä pitkospuiden takia pyörätuolilla mestoille pääse, mutta ei kovin kaukana ole.

Saavuimme takaisin Malla-laivalle kolme varttia ennen virallista lähtöaikaa. Olimme kuitenkin ainoita paluumatkalaisia yksittäisen mummelin lisäksi, joten laiva lähti lipumaan takaisin retkeilykeskukselle etuajassa kovenevassa tuulessa.

Päivän päätteeksi Mikon puhelimessa oleva askelmittari näytti 31032 askelta. Saldo hyväksyttiin riittäväksi ja painuimme pehkuihin.

Palautusjuomaa

Reunalla!

Oliko tämä sitten risti vaiko kyltti ilman tekstiä, se jäi arvoitukseksi

1029m + kivikasa + möhömaha

3 kilometriä kiviä ja jyrkkää mäkeä

Ruåtsi

Jäämerelle kuselle

Tehtävä suoritettu

Kello: 21:05
Kilometrit: 2242 km
Sijainti: Kilpisjärvi
Sää: melkein selkeää, +12°C
Soittimessa: Alek Szahala - Tlaloc

Vihdoin koitti reissun puoliväli ja se päivä, miksi tänne toiseen päähän Suomea oltiin tultu; päivän ohjelmassa oli siirtyminen Inarista Kilpisjärvelle, ei suinkaan suorinta, vaan varsin pitkällä kaavalla kiertävää reittiä Norjan kautta. Päätehtävä oli suortitettavana: kuten blogin nimikin kertoo, olimme menossa jäämerelle kuselle.

Aamu valkeni varsin hyytävänä. Ilmeisesti edellisen illan kalakeiton keittely oli polttanu sulakkeen ja aamulla tuvan patteri on jäätävän kylmä. Ulkona oli kirpeä +5 astetta eikä sisätiloissa kovinkaan paljon lämpöisempi ollut. Tuvan varustukseen kuuluneet paksut ja lämpöiset huovat olivat kuitenkin pitäneet seurueemme niin lämpöisenä, ettei tuvan viilentyminen kovasti unta haitannut.

Ennen kuin pääsimme Norjaan, pysähdyimme aamiaiselle Giellajohkaan; samaan paikkaan, missä olimme lounastaneen eilen. Kymmenen euron aamiainen piti sisällään sen tavallisen setin: munakokkelia, nakkeja, pekonia, leipätarpeita, jne. Puuroakin oli ja iloksemme se oli mannapuuroa. Voitto!

Hyvin ravittuna aloitimme päivän ajo-operaation. Edessämme oli satoja kilometrejä vieraalla maaperällä, soittimessa soi Perttu Häkkisen Lappi trilogia ja olimme molemma hyvin innoissamme. Aika pian Norjan rajan ylitettyämme maisema alkoi nousemaan. Pystyyn. Satoja metrejä. Kevyesti aaltoileva vaara- ja tunturimaisema muttui varsin nopeasti pystysuoraan nouseviksi vuoriksi, joiden korkeimmilla huipuilla oli lumilaikkuja. Ja suhteellisen pian määränpään; jättiläismäiset vuoret alkoivat päättyä laskuveden myötä kauaksi rannasta karanneeseen mereen, josta etäällä nousi uusia, vielä karumpia mäkiä. Olimme perillä.

Päätimme kuitenkin, ettemme menisi ruikkimaan heti ensimmäiseen paikkaan, missä iso vesi kohtaa vuoret vaan odottelisimme hieman eeppisempää paikkaa kuin hiekkainen rantatörmä täynnä matkailuautoja. Sopiva paikka löytyikin paikasta joka kantoi suomenkielistä nimeä Ryssämarkka. Kivikkoinen ranta päästi meidät lähestymään rantaa ihan veden ääreen asti laskuvedestä huolimatta. Suoritimme juhlallisen toimituksen jäämeren tuulten tuivertaessa kulkusia ja meren tyrskyjen huutoessa suurimmat roiskeet. Tehtävä suoritettu, lähdetään himaan.

Toimituksen jälkeen Paavo keräsi matkaansa kiviä rannalta, koska hei, kiviä. Löytyipähän rannalta yksi murskaantunut rapukin, joka kuitenkin (suurimmaksi osaksi) jäi myös jäljiltämme rannalle. Nousimme takaisin mersuun ja nostimme kuvainnollisesti kytkintä (mersu on automaatti).

Vaikka Norjan osuus olikin yksi tähänastisen reissun mieleenpainuvimmista osioista maisemiensa takia, on siitä vähän vaikea kirjoittaa mitään. Siellä on korkeita vuoria ja pitkälle niiden väliin venyviä vuonoja. Vuorien rinteiltä tulee alas pystysuoria jokia ja vesiputouksia. Menkää itse katsomaan, sanat ei oikein tätä kata.

Ajoimme koko päivän ilman suurempia pysähdyksiä muuten kuin ottamaan valokuvia ja nauttimaan eväitä. Kun jäämeri jäi taakse kääntyessämme Skibotnista kohti Kilpisjärveä, alkoi jo oikea nälkä kurnimaan. Onneksi määränpäämme reissulle oli Hotelli Kilpis, jossa ravintola oli auki kymmeneen. Olimme mestoilla siinä ysin maissa, joten ehdimme vielä illastamaan ennen ravintolan sulkeutumista.

Pitkä ajopäivä vie mehut miehistä ja päädyimmekin ajoissa nukkumaan. Seuraava päivä tulisi olemaan rankka.

Silta. Kallio.

Taas silta 

LUNTA!

Taas: silta. Riippusellainen.

Poroja tuntui Norjassa riittävän

Altanvuono

Varsin jyrkän nousun jälkeen näköalapaikka tarjosi eeppiset maisemat.

Saksalaisen turistibussin vakiovarustukseen kuuluu näemmä muutama kori olutta

Sinappikalakeittoa

Suuri saalis

Kello: 23:05
Kilometrit: 1569 km
Sijainti: Inari
Sää: selkeää, +8°C
Soittimessa: (Paavo puhkuu nuotioon)

Mökille saavuttuamme ja hetken päivän ajelusta toivuttuamme (youtubea katsellen, koska hei, me voidaan) Paavo ampaisi reppu selässä rantaan onkien kanssa. Mikko lähti tovin kuluttua toimittamaan rantaan helmeilevää evästä ja sieltähän se iloinen kalamies tulikin vastaan. "Onks puukkoa? Pitäis perata kala!" kuului Paavon huuto jo kaukee hymyn venyessä korvasta korvaan. Saalis oli suurenmoinen, noin 35cm harjus (eli harri), joka olikin äkkiä perattu rannassa. Kala varastoitiin kylmään veteen ämpärissä ja suuntasimme yhdessä takaisin rantaan eväiden kera.

Kalaonni tyrehtyi tämän jälkeen kuin seinään. Ensimmäinen heitto tarjosi yhden nyppäisyn ja sen jälkeen ei sitten niin mitään. Ilmeisesti kyseinen järvi sisälsi sitten tasan kaksi kalaa, joista toinen on nyt ämpärissä ja toinen puolestaan hieman älykkäämpi. Emme olleet kuitenkaan harmissamme, olimmehan onnistuneet narraamaan sentään sitä toista.

Seuraavana olikin sitten edessä kalan kypsennys. Emme olleet varautuneet millään tasolla näin suureen saaliiseen ja yleisesti valmistamiseen käytetyt tarpeet olivat varsin vähissä. Ensisijaiseksi kypsennysmetodiksi valittiin nuotiohalsteri, joka löytyi mökiltä. Pitkin päivää oli taas tiputellut hieman vettä ja puut olivat taas märkiä eikä nuotio ottanut syttyäkseen kunnolla vaikka Paavo naama punaisena puhalsikin tuleen puolen tunnin ajan. No mikäpä sitten avuksi?

Kalan keittäminen olikin sitten oikeastaan ainut vaihtoehto. Pelkkä keitetty kala kuitenkaan ei Paavoa houkuttanut, joten seuraavana olikin koitettava keksiä jotain maustetta kalan kaveriksi. Vaihtoehdot olivat varsin vähissä, kun esimerkiksi jaloviinan kaataminen sapuskan ei tullut kyseeseen. Siispä: sinappia. Tuvan varusteluun kuului selvästi 70-luvulta lähtöisin oleva Esfa-keittoliesi, joka näytti pääasiassa paloturvallisuusriskiltä. Rohkea kuitenkin kalan syö ja hetken kuluttua tuvassa leijalikin jo vahvan sinappine tuoksu. Sinappikalakeittoa sekoitettiin kätevästi tietenkin sinappituubilla samalla kun mietittiin, että mistäs keksittäisiin lusikka keiton syömiseksi.

Kun keitto oli valmista, olikin aika maistaa sitä. Mikko kieltäytyi ystävällisti kunniasta ja keitto jäikin Paavon syötäväksi. Autosta löytynyt korvatulpparasia palveli hyvin lusikkana ja kohta keitto olikin lapioitu naamaan. Tämän jälkeen hyvin ravittu seurueemme painuikin sitten pehkuihin.

Sen syöt mitä nostatkin, vaikka sitten sinapin
kera

Hätä keinot keksii. Samoin myös nälkä.

Teno!

Teno!

Norjaan!

Kello: 19:10
Kilometrit: 1569 km
Sijainti: Inari
Sää: selkeää, +8°C
Soittimessa: (hyttysten ininää)

Inari oli nyt niin nähty, että päätimme lähteä pienelle väliroadtripille. Suunnaksi otettiin ensialkuun Utsjoki. Utsjoella poikkesimme paikalliseen Uulan Markettiin ostamaan jäätelöä, joka heti paketin avattu osoittautui hieman oudoksi hommaksi; vaikka onkin vielä kesä, on se 8 astetta hieman turhan viileä keli mehujään imeskelyyn. Paluureitiksi valikoitui Tenojoen ranta ja Utsjoella aprikoimme, tulisimmeko nyt sitten takaisin Suomen vai Norjan puolta. Ulkomaan matka kuitenkin veti pidemmän korren ja kohta johtotähti kiisikin Tenojokilaaksoa kohti etelää.

Olisiko pitänyt valita se Norjan puoleinen reitti? No ei. Ensinnäkin Norjan tiet eivät ole yhtään niin hyvässä kunnossa kuin kotimaan puolella. Tietöistä harvemmin varoitellaan etukäteen ja asfalttitietä on yleensä paikattu kaivamalla asfaltti pois ja dumppaamalla koko tien ylittävä kuoppa hiekalla. Voitte vaan kuvitella, millaisessa kunnossa tällainen korjaus on, kun niistä ajellaan läpi 90 km/t vauhdilla aina kuorma-autoja ja rekkoja myöten.

Toinen hämmentävä ilmiö on kaikkien palvelujen puute Tenojoen länsirannalla. Useammin kuin kerran katselimme kaihoisasti, kuinka vastarannalla näytti olevan viihtyisiä taukopaikkoja. Tenostahan ei yli pääse Utsjoen ja Kaarasjoen välillä mistään kohdasta (tai "pääsee", mutta ei autolla tai ainakaan tällä mersulla), joten kahvitauot jäivät vain haaveeksi. Posotimmekin ihan muutamaa valokuvien räpsimistaukoa lukuunottamatta yhtä soittoa aina takaisin Suomeen asti.

Harria lautasella

Koska haaveet lohilounaasta Norjassa karisivat kilometrien vilistessä, oli löydettävä kotimaan puolelta ruokapaikka. Päätimmekin, että etsimme ravintoa heti Suomen puolelta ja aika pian vastaan tulikin jo ulkoisestikin houkuttelevan näköinen paikka, joka kantoi nimeä Giellajohka. Kysessä on pieni lomakylä, joka vaikutti varsin hyvin varustellulta paikalta; löytyihän mm. olutvalikoimasta lappilaisia pienpanimo-oluita. Lautaselle valikoitui annos nimeltään "paikallista kalaa", joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan siis siis asiakkaan valitsemaa kalaa (tällä kertaa löytyi vaihtoehtoina harjusta, haukea ja siikaa) ja tovin odottelun jälkeen pöytäämme kannettiikin jo kaksi harjuksella varustettua annosta. En sitten tiedä, oliko se paljon puhuttu nälkä taas se paras mauste, mutta sapuska oli kyllä vähintäänkin erinomaista. Mikko nautti vielä jälkiruuaksi lapin marjoja kinuskikastikkeella Bongasimme seinältä mainoksen myös aamupalasta ja koska olimme ajamassa samasta paikasta ohitse myös seuraavana päivänä, päätimmekin palata samaan paikkaan aamiaista nauttimaan. Maittavan lounaan jälkeen suuntasimme takaisin mökille.

Paavo, lompolo ja Kevo

Frisbeegolfia ja haaleaa maggaraa

Paavo ja mato-onki

Kello: 21:30
Kilometrit: 1250 km
Sijainti: Inari
Sää: puolipilvistä, sadekuuroja, +8°C
Soittimessa: Ylex - DJ Orion

Koska ilta oli vielä nuori ja kelikin vaikutti hyvältä, päätimme lähteä ottamaan erän frisbeegolfissa. Lähin rata löytyy Ivalosta, joten tämähän tarkoitti toki hieman pientä autoilulenkkiä. Maailman pohjoisin pro-tasoinen rata osoittautui paikkapaikoin aikamoiseksi kuntoiluksi korkeusvaihtelujen ja pitkien väylien takia. Selviydyimme kuitenkin hengissä radan loppuun asti.

Poikkesimme vielä Ivalossa kaupassa ja huomasimmekin, että kisa oli päättynyt juuri sopivasti: ulkona alkoi satamaan vettä. Sade oli pyyhkäissyt juuri lähdettyämme koko rata-alueen yli ja oli lähes ihme, että säilyimme kuivana. Eipä sillä, eihän me nyt sokerista olla, mutta onhan se frisbeegolf kuivana mukavampaa.

Menomatkalla bongasimme yhdessä kohdassa vaaran reunaa ylös kiipeävän tien ja suunnitelimmekin ajavamme tietä pitkin mäen laelle maisemia ihmettelemään paluumatkalla. Yllätys tien alkupäässä oli kuitenkin suuri, kun tie oli suljettu puomilla ja puomissa oli näköalakahvilan aukioloajoista kertova lappu. Mahtaa olla eeppinen mesta, kun paikkaan oli 5e sisäänpääsymaksu ja mesta on aukikin vain alle kuukauden vuodessa. Pettuneenä suuntasimme takaisin mökille.

Mökillä Paavo päätti koittaa kalaonneaan mato-ongen kanssa, ensin mökin rannassa ja sitten hieman kauempana. Hetken kalastettuaan Paavo palasi tyhjin käsin mökille ja kertoi aikovansa siirtyä kalastelemaan läheiseen saareen, jonne näyttäisi pääsevän kahlaten. Siispä kamat vesitiiviiseen reppuun ja kohti rantaa. Rannassa mietimme hetken homman järkiperäisyyttä, jonka totesimmekin hieman kyseenalaiseksi; vesi oli kylmää ja maasto kivikkoista eikä varustuskaan ollut oikein oikeanlainen saareen siirtymiseen. Siispä kalastus jatkuikin saaren sijasta lähirannassa. Mikko siirtyi mökille kuvailemaan pilviä ja sytyttelemään nuotiota. No eipä ollut onnea Mikollakaan: timelapsekuvaus kaatui noin neljän sekunnin videon jälkeen eikä nuotiokaan ottanut syttyäkseen märkien puiden ja sytykkeiden puutteen takia. Makkarat saatiin kuitenkin lopulta tulille Paavon palattua mökille ja puhkuttua nuotioon pää punaisena pidemmän aikaa. Ei nyt voi toki sanoa, että makkara olisi ollut varsinaisesti kuumaa, mutta kello alkoi olla jo sen verran paljon ja puita niin vähän, että maistui se makkara vähän vilpoisempanakin.

Suunniteltuamme seuraavaa päivää tovin verran päätimme painua pehkuihin; seuraavana päivänä olisi edessä pieni ajoreissu.

Ihmeellinen itsegrillaava maggara

Siidajengi Inarinjärvellä

Kello: 17:30
Kilometrit: 1170 km
Sijainti: Inari
Sää: puolipilvistä, +12°C
Soittimessa: Yle Saame

Noitarumpu

Ensimmäinen päivä "pysähdyksissä" osoittautuikin varsin saamelaiskulttuuriin tutustumisen painotteiseksi. Kun nyt aamuhommat saatiin hoidettua pois. suuntasimme takaisin Inariin katsomaan, mitä kylällä olisi meille tarjottavaa. Odotukset eivät olleet ihan liian korkealla; kylä on pieni ja aktiviteetit näyttävät liittyvän pääasiassa ohjelmapalvelujen tuottamiin turistitouhuiluihin ja kalastukseen. Vaikka mieli tekisikin vetää Inarinjärveä reikä päässä vaikkapa vesiskootterilla, valitsimme kuitenkin hieman rauhallisemman tavan tutustua tähän kotimaamme toisiksisuurimpaan järveen.

Ennen järviseikkailua meillä oli kuitenkin tunnin verran aikaa tapettavana, joten päätimme käydä katsomassa saamelaiskulttuurikeskus Siidaan. Siida sijaitsee ihan siinä kylällä, Inarijärven rannalla. Ennen vesille siirtymistä kävimme kiertämässä Siidan sisänäyttelyt, jotka luonnollisesti keskittyivät saamelaiskulttuuriin sekä Pohjois-Lapin luontoon. Olipahan yhdessä huoneessa myös näyttely, jossa käsiteltiin Lapin hotelliarkkitehtuuria ja tietenkin sitä tosiasiaa, että kaikki ennen sotia rakennettu on järjestelmällisesti tuhottu Lapin sodassa saksalaisten toimesta.

Päivän pääohjelmana oli risteily Inarijärvellä. Tunsimme itsemme varsin ulkopuolisiksi risteilyaluksella muiden matkustajien koostuessa lähinnä eläkeläisistä ja niistä perhanan saksalaisista. Ketään muuta ei ilmeisesti sitten ohjelmatuottajan mielestä risteilyt kiinnostakkaan, koska selostukset sekä paperiset versiot samasta tekstistä löytyivät ainoastaan suomeksi ja saksaksi.

Risteilyn äärimmäisenä määränpäänä oli Ukonsaari; saamelaisen muinaisuskonnon pyhä saari, uhripaikka. Korkea kivinen saari pitää kuulemma sisällään uhriluolia saaren päälle nousevan portaikon lisäksi, mutta luoliin tutustumiseen ei aikaa riittänyt; pysähdys saarella kesti vain 20 minuuttia. Siinä ajassa ehtikin juuri ja juuri tempomaan rappuset reipasta tahtia ylös ja takaisin alas. Nähtiin nyt sentään edes joku pieni luola, joka vaikutti vahvasti krapulapeikon asuinsijalta.

Takaisin päin lipuessa risteilylaiva kierteli vielä parin entisen hautausmaasaaren rantoja, mutta niihin ei rantauduttu. Risteily oli miellyttävä kokemus raikasta järvi-ilmaa ja upeita maisemia eikä sitä kyllä voi kuin suositella myös muillekin kuin kotimaisille eläkeläisille tai saksalaisille.

Illallisseuraa Siidassa

Risteilyn jälkeen kävimme kiertämässä Siidan ulkomuseon, joka osoittautuikin aika reippaan kokoiseksi. Erilaisia rakennuksia sekä mm. ahmanliiskaimen sisällään pitäneen kierroksen huippukohta oli kuitenkin varmasti keppihevosrata, jonka Mikko ratsastikin virheettä läpi innosta hirnuen.

Ruokapaikaksi valikoitui se Inarin "paikallinen"; ravintola-baari nimeltä PaPaNa. Kaikkialla muualla Suomessa ravintolan nimeäminen ulosteen mukaan ei välttämättä ole ihan fiksuin idea, mutta Inarissa se ei näytä haittaavan. PaPaNa on hämmentävä, mutta viihtyisä sekoitus pelikahvilaa, pizzeriaa ja ihan perinteistä juottolaa. Sisustuksessa on rinta rinnan viinamainoksia ja viittauksia tietokonepeleihin sekä sarjakuviin ja sama teema jatkuu ihan vessoja myöten. Paikka on ilmeisesti tunnettu kylän parhaana (sekä toki ainoana) pizzamestana ja onkin varmasti tittelinsä väärti. Pari erilaista poropizzaa maistui matkaseurueellemme oikein mainiosti.

Karhun caca ja nk. pihkatappi

Mystinen kyltti Ukonsaaressa

PaPaNan poropizzat

Lomakylä Lapponia

Ai, Rallia, vai?

Kello: 21:20
Kilometrit: 1088 km
Sijainti: Inari
Sää: pilvistä, +11°C
Soittimessa: (nuotio)

Lapponia: lat. Lappi

Toinen ajopäivä päättyi luonnollisesti yöpaikkaan, joksi oli valikoitunut Lomakylä Lapponia  Inarin kylän pohjoispuolella. Kohteen valinta oli lähinnä googlettamisen ja sattuman yhteissumma, mutta arpa osui tällä kertaa ihan uskomattoman nappiin.

Kaamaisentieltä lomakylään johtaa lyhyt hiekkatie, joka saapuu lähinnä omakotitalon pihapiiriä muistuttavaan alueeseen. Pihassa meitä tervehti ehkäpä lihavin koskaan näkemämme koira, joka epäluuloisesti pälyili meitä hieman etäältä. Talon seinässä luki kuitenkin "Reception", joten oletettavasti olimme oikeassa paikassa kuten tien varressa olleet mainoksetkin kertoivat. Respassa ei ollut kuitenkaan yhtään ihmistä ja vaikka kilistelimme pöydällä ollutta kelloa, ei henkilökuntaa tuntunut ilmaantuvan paikalle. Tovin odoteltuamme pihapiiriin ilmestyi hieman iäkäs nainen, joka hetken meitä hämmästeltyään tuli kysymään, etteikö kukaan meitä palvele. Kun vastasimme ettei ole näkynyt, rouva kertoi hakevansa isännän paikalle pihassa olevasta rakennuksesta. Isännän vastaus oli kuitenkin tähän pyyntöön varsin jäätävä "No en minä mene". Hetken kuluttua paikalle kuitenkin ilmestyi ystävällinen naishenkilö ja pääsimme kirjaantumaan sisään.

Doggo on ollut ruoka-aikana kotona

Alueen karttaa tarkastellessamme alkoi paikan eeppisyys käymään meille ilmi. Lomakeskus on järven rannassa oleva kärki ja mökit ovat sijoiteltu varsin väljästi pitkin kärkeä. Pienemmät mökit ovat parimökkejä, mutta onneksi viereiseen lokeroon (tai edes mökkeihin) ei ollut majoittunut muita ihmisiä. Onneksi heille, meille ei niin väliä. Mökkimme sijaitsi pitkällä kärjessä, kaukana respasta, mikä on varmasti ihan hyvä. Siis muille.

Mökin pihaan johti hiekkatie, jonka varresta löytyi 100 km/h nopeusrajoitusta ilmaiseva kyltti. Emme nyt kuitenkaan lähteneet kokeilemaan, josko saisimme ajettua edes suurinta sallittua nopeutta kivisellä mutkatiellä vaan tyydyimme köröttelemään noin suunnilleen kävelyvauhtia mökille. Mökin pihaan saapuessamme alkoi meille valjeta, miten hienosta paikasta on kyse. Mökin edestä aukesi uskomattoman kaunis järvimaisema ja mökin edustalla oli myös oma nuotiopaikka. Viereisiin mökkeihin oli kymmeniä metrejä matkaa, joten vaikka niissä olisikin ollut asukkaita (mitä ei ollut) majoittumisemme olisi häirinnyt vain kohtuullisessa määrin.

Ilta vietettiin sitten nuotion ääressä puuhastellen ja uutta puukkoa testaten. Puukkohan vaikuttaa hieman enemmän kirveeltä kuin varsinaiselta puukolta, mutta hyvinhän silläkin sytykkeitä ja Paavon koruprojektiin raaka-aineita syntyi.

Paikka on uskomattoman rauhallinen ja isolta osin sitä, mitä lapin matkailulta tultiin tänne hakemaan. Ei siis mitään ylikaupallista massaturismirysää vaan sitä aitoa lapin rauhaa.

Majoituksemme ulkomuoto

Kultakylä ja hapokas nostalgiatrippi

Kello: 19:00
Kilometrit: 1088 km
Sijainti: Inari
Sää: pilvistä, +12°C
Soittimessa: (nuotio)

Rovaniemen ja Joulupukin Pajakylän jälkeen edessä oli taas jokunen sata kilometriä illan yöpaikkaan, jossa vietämme seuraavat kolme yötä. Yöpaikka sijaitsee Inarissa, mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

warresauna Kultakylässä

Matkan varrelle otimme etapiksi Tankavaaran Kultakylän ja kultamuseon, jossa vietimmekin tunnin verran aikaa jaloitellen ja museon tarjontaan tutustuen. Harhailtuamme ensin väärän rakennuksen pihalla päädyimme kiertämään lyhyimmän, noin kilometrin mittaisen luontopolun, joka osoittautui varsin sota-aiheiseksi. Kultakylässä on huomenna alkamassa kullanhuudonnan SM- ja MM-kilpailut, jossa parrakkaat miehet ottavat mittaa toisistaan jalomineraalien erottelussa. Emme kuitenkaan jääneet paikanpäälle odottamaan mestarien julistamista (kisat kestävät viikon) vaan jatkoimme matkaamme kohti Inaria.

Parasta kiireettömässä reissaamisssa on mahdollisuus sivujuonteisiin. Tätä hyödyntääksemme ensin pysähdyimme ex-tempore meille tuntemattomaksi jääneen suon reunaan, jossa näytti kulkevan pitkospuut suon halki (koska hei, kuka nyt ei suolle haluaisi mennä?). Pitkospuiden päässä odottikin meitä ihan tarpeettoman jyrkillä portailla varustettu lintutorni. Lintubongaaminen ei kuulu harrastuksiin tai edes näemmä taitoihin eikä yhtään lintua näkynyt. Sen sijaan suon toisella puolella näytti automme viereen ilmestyneen turistibussillinen saksalaisia. Siinähän sitten väisteltiin vastaantulijoita pitkospuilla kymmenittäin ja useamman kuin kerran meinasi pieni ulkoiluretkemme muuttua uimiseksi suonsilmässä.

Leipä miehen tiellä pitää, sanotaan, ja nälän saattelemina päätimekin etsiä ruokapaikkaa vielä ennen majoittumista. Poroburgeri mielessä mittailimme Saariselän vaihtoehtoja (lähinnä hinnan suhteen) ja valitsimme Kuukkelin "ostoskeskuksen" tiloissa sijaitsevan ravintolan (joka on "sattumoisin" myös nimetty sopivasti Kuukkeliksi). Ja sattumoisin samoista tiloistahan löytyi myös Suomen toisiksi pohjoisin valtion alkoholimyymälä, josta matkaan tarttui matkaaamme muutama helmeilevä viini. Pääryna viini...

Koukkasimme vielä loppumatkalla tielle, joka viittasi Saariselän yhteen korkeimmista huipuista, Kaunispäälle. "Mäen" päälle näyttääkin pääsevän autolla. Korkeusmittari näyttikin laellä mukavan pyöreää lukua: 420m. Kävimme nappailemasa tunturituulen tuivertamana muutamat valokuvat ja jatkoimme matkaa.

Yöpaikka on kuitenkin sen verran eeppinen, että siitä sitten ihan oma postaus.